by 
Suomen 50-luku goes David Lynch!
Oulun teatterin ja Flow Productionsin yhteistuotanto Vihreät niityt on audiovisuaalinen elämys, immersiivinen mysteerinäytelmä entisessä kuurojen koulussa Tuirassa, jonka maagisissa puitteissa jokainen katsoja kulkee omaa polkuaan. Immersiivisyys tarkoittaa tässä yhteydessä esitystä, jonka maailmaan katsoja uppoaa ja saa osin valita oman kulkureittinsä ja kokemisen tapansa.
Teatteria, nykytanssia ja -sirkusta soveltavan esityksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1952, jolloin Suomessa järjestettiin Olympialaiset, Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja viimeinen sotakorvausjuna lähti kohti Neuvostoliittoa. Elettiin uutta, toiveikasta aikakautta. Mutta vasta päättyneen sodan varjot ovat pitkät…
David Lynchin tuotannosta inspiraationsa saanut tarina alkaa Muhokselta, kun Adamin sisko Sonja katoaa mystisesti.
Vihreät niityt on Marko Järvikallaksen kirjoittama mysteerinäytelmä, jonka kantaesityksen ovat ohjanneet Janne Saarakkala ja Pirjo Yli-Maunula.
Lavastus: Kalle Nurminen
Pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Anssi Laiho
Maskeeraus ja kampaussuunnittelu: Melina Matinlompolo
Tanssijat: Silja Tuovinen, Milla Virtanen
Sirkustaiteilijat: Katariina ja Jared van Earle
Esiintyjä: Nikke Launonen
Näyttelijät: Heli Haapalainen, Henri Hakola, Jaana Kahra, Titta Toivanen, Henri Tuominen ja Elina Ylisuvanto
Valokuvaaja: Janne-Pekka Manninen
*
Lipunmyynti: Oulun teatterin lipunmyyntikanavat
Esityspaikka: Entinen kuurojen koulu, Lossikuja 6 (Tuira). Esitystila on vuonna 1906 valmistunut koulu, joka ei valitettavasti ole esteetön.
Liput: 46€ peruslippu, 43€ eläkeläislippu, 30€ alennuslippu
Ikäsuositus: 16v.
Esityksen kesto: n. 2h
Teos on saanut Uudet klassikot –apurahan. Ensi-ilta on Oulun juhlaviikkojen yhteydessä.
HUOM! Esityksessä on intensiivinen tunnelma ja se sisältää aikuiskatsojille suunnattua seksuaalista ja väkivaltaista sisältöä. Siksi huolehdimme erityisesti siitä, että katsoja voi turvallisin mielin eksyä Vihreiden niittyjen maailmaan.
KRITIIKKEJÄ JA BLOGITEKSTEJÄ:
”Vihreät niityt on hypnoottinen teatteri-, nykytanssi- ja nykysirkuselämys. [..] Poikkeuksellista on kaikkien esiintyjien läsnäolon valtava intensiteetti, mahdollisuus vuorovaikutukseen ja lupaan seurata tapahtumia juuri niin läheltä tai kaukaa kuin haluaa. [..]
Teoksen ohjaajat Janne Saarakkala ja Pirjo Yli-Maunula ovat kumpikin tunnettuja immersiivisistä teoksistaan. Vankka kokemus näkyy. Kaksituntinen simultaanisten kohtausten vyöry on yhtä aikaa hallittu ja valtoimenaan ryöppyävä painajaisuni, josta on mahdollista löytää myös keveyttä ja kauneutta.” (KALEVA, Elena Vuoksiola)
Vähän sisällä, vähän ulkona – niin kuin elämässä yleensäkin
Julian Owusu, Oulun teatterin näyttämöraadin blogi 2024:
”Siinä minä yksin kävelin pyöreässä huoneessa ja tunnustelin tekonurmea sormillani. Täällä on tapahtunut jotain aiemmin. En tule koskaan tietämään mitä, koska olin toisaalla, kun se tapahtui.
Sellaista immersiivinen teatteri on – lukemattomia hetkiä, jota en tule kokemaan, koska koin juuri silloin jotain muuta. Vähän niin kuin elämässä yleensäkin. En minä nytkään tiedä, mitä naapurin asunnossa tapahtuu. Voin kokea vain oman elämäni. elämäni.
Katselen huolella asetellut esineet toisen huoneen nurkassa. Peilistä näen, että joku takanani tekee samoin toisessa nurkassa. Tervehdimme toisiamme nyökkäyksellä, kun katseemme kohtaavat. Hän on näyttelijä. Tai siis hän on hahmo. Tai siis hän on todellinen ja minä olen joku läpikuultava hahmo, joka astui hänen maailmaansa sisään.
Ajattelen siinä hetkessä, kuinka outoa on, että kävelin vain hänen maailmaansa sisään koputtamatta ja se oli hänelle ok. Mikään ei särkynyt, vaikka siinä seison luomassa päähäni tarinoita ja merkityksiä hänen jokaisesta elkeestä. Hän toimii, kuin en olisi siinä, mutta silti koen olevani nähty. Olen oudossa välitilassa näyttämön keskellä katsojana.
Sellaista immersiivinen teatteri on – vähän sisällä, vähän ulkona. Niin kuin elämässä yleensäkin. Pääsen osaksi pieniin osiin muiden elämää ja mielikuvituksellani täytän aukot.
Kävelen määrätietoisesti kohti portaikkoa, vaikka näen ison porukan seuraavan jotain nurkan takana, jonne en käytävältä näe. Hetken epäröin ennen kuin tietoisesti jätän keskeneräisen kohtauksen välistä siinä toivossa, että saatan törmätä johonkin, joka on vasta alkamassa. Joku kiitää ohitseni mumisten. Seuraan häntä kuin varjo. Päädymme huoneeseen, jota minun on vaikea sijoittaa minnekään tarinaan. Ja sitten alkaakin uusi tarina, uusi kerros. Ja yhtäkkiä se loppuu ja hätääntyneet katseet vaihtuvat tajutessamme, että meillä katsojilla loppui katsottavaa. Tulimme näkyviksi taas. Siinä seisomme yhtäkkiä keskellä tyhjää huonetta.
Sellaista immersiivinen teatteri on – katoaminen ohikiitäviin hetkiin ja uusiin todellisuuksiin havahtuminen. Vähän niin kuin elämässä yleensä. Uppoudutaan täysin omiin maailmoihimme ja välillä havahdutaan maailmaan, joka tapahtuu koko ajan ympärillämme, seurasimme tai ei.
Seuraan hetken sota-ajan kuvastoa. Näen, mutta huomaan, että en katso. Silmäni toki näkevät pintakerroksen mutta mieleni on muualla. Mietin, miltä se on mahtanut tuntua juhlia sodan loppua, kun sota jatkuu sisällä. Miltä se tuntuu jatkaa elämää, kun haavat ovat tuskin edes arpeutuneet? Miltä tuntuu katsoa kauneutta, kun tunnistaa vain kauhua? Mietin, että kaikilla ei loppunut sota samaan aikaan.
Mietin, että tässä kun mietin sotaa muistelmien kautta, Palestiinassa, Ukrainassa, Sudanissa, Myanmarissa, Congossa ja vaikka missä päin maailmaa sota on todellisuutta juuri nyt. Mietin, kuinka 70 vuoden päästä tehdään teatteria lasten kokemasta väkivallasta itsekkyyden ja vallanhimon seurauksena meidän ajassamme. Katsoin ulos ja näin sisälle.
Sellaista immersiivinen teatteri on.”
